Päätin topicin tehdä järkyttävälle ja aralle asialle kuolemalle.Itse olen omasta mielestäni sitä mieltä että kuoleminen on hyvä asia,mutta vasta kun kuolet vanhuuteen.Kuolema tuntuu aina läheisiltä pahalta ja sehän on normaalia,koska onhan minullakin kokemuksia koirani kuolemasta,esimerkkinä ajattelin kuoleman outoudesta kertoa tämän:

Kuvittele tulevasi kotiin,näet muut perheenjäsenet surullisina ja kysyt "Mitä on tapahtunut?",isäsi vastaa: "siskosi kaatui skootterilla,ilman kypärää",polvistut maahan ja ajattelet "en näe häntä enää ikinä hän on poissa ikuisesti",kyseisessä tapauksessa itkua on vaikea eikä sitä tarvikkaan pidellä,koska kuolema voi olla suuri ja arka asia.

Anteeksi jos ette halua keskustella asiasta,mutta nostinpahan aiheen kahvihuoneelle.


E: Tähtitytön postauksesta päätin kysellä topicissani viellä hautauksesta?Itse haluaisin hiljaisen hautauksen,luulen polttohautauksen olevan paras ja uurna tuulena ilmaan..Hautaushetkelläni toivoisin soivan "mercy me" kappale,joka sopisi hetkeen liian hyvin ... Vinkki:Kuolemaa ei kannata kuitenkaan hirveästi nostella,koska silloin saattaa elämän ilo kadota..

Viikon kysymys:

Mitä luulette, että kuoleman jälkeen tapahtuu?

Minä en välitä yhtään. Ei kuolemaa kannata pelätä, se on vain se yksi hetki joka kirpaisee. Vaikka haluaisinkin kuolla vanhuuteen, mutta ei minulla mitään ole sitä vastaan että vaikka joutuisin ammutuksi vanhana. Olishan se mukavaa elää pitkään, mutta mitä hyvää siinä, elää vanhana ysikymppisenä vaarina jossain vanhainkodissa/sairaalassa hengityslaitteessa, mitä iloa ja hyötyä siitä on?

Mieluummin vaikka kuolen kuuskymppisenä kuin joudun vanhempana sairaalaan. No vanhainkodissa voisi kyllä olla toisaalta ihan kivaa, kaikki palvelee yms.

Maketsuppi kirjoitti:Kuvittele tulevasi kotiin,näet muut perheenjäsenet surullisina ja kysyt "Mitä on tapahtunut?",isäsi vastaa: "siskosi kaatui skootterilla,ilman kypärää",polvistut maahan ja ajattelet "en näe häntä enää ikinä hän on poissa ikuisesti",kyseisessä tapauksessa itkua on vaikea eikä sitä tarvikkaan pidellä,koska kuolema voi olla suuri ja arka asia.

Juuri tuolla tavalla sain tietää isäni kuoleman, paitsi ei kaatunut scootterilla...
Isoveljeni kuolemaa taas piti seurata viikko kun hän kärsi kokoajan ja muutenkin kärsi paljon sairautensa takia.

Bullshit kirjoitti:Minä en välitä yhtään. Ei kuolemaa kannata pelätä, se on vain se yksi hetki joka kirpaisee. Vaikka haluaisinkin kuolla vanhuuteen, mutta ei minulla mitään ole sitä vastaan että vaikka joutuisin ammutuksi vanhana. Olishan se mukavaa elää pitkään, mutta mitä hyvää siinä, elää vanhana ysikymppisenä vaarina jossain vanhainkodissa/sairaalassa hengityslaitteessa, mitä iloa ja hyötyä siitä on?

Tähän yhdyn, mutta vanhuuteen kuoleminen ei usein satu. Nukahdat, etkä enää herää. Näin ainakin monet tohtorit ovat lausuneet. En kylläkään haluaisi vielä 60 vuotiaana kuolla, kun jää parhaat eläkepäivät paitsi.

70-80 vuotiaana mulle sais tulla noutaja.

Ei musta kuolema oo kauhea asia, vaikka sattuuhan se, että joku lähimmäinen kuolee, mutta sillä tavalla asiat vain menee. Isoäitini äiti kuoli tämän vuoden äitienpäivänä. Ei ollut kauhean hilpeää, kun mentiin onnittelemaan äitiä äitienpäivän johdosta aamulla, kun se itkee siellä. Kyseessähän oli siis äitini isoäiti.

Mitä luulette, että kuoleman jälkeen tapahtuu?
Uskon uuteen elämään. Jälleensyntymiseen. Uskon, että synnyt uudelleen ihmisenä. Onhan tuo myös aika lohduttava ajatus.

Musta kaikkein ilkein tapa kuolla, on jokin onnettomuus ja jos ihminen on nuori ja elämä edessä vielä. :-/

Itse en pelkää verta enkä itse Kuolemaa. En oikein osaa selittää. Silloin kun mummoni kuoli - ja se tapahtui noin vuosi takaperin. Nyt ollaan ostamassa hautakiveä - en osannut kunnolla edes itkeä. Aluksi sitä ei oikein ymmärtänyt koko asiaa, sitten alkoi pieni murhe ja lopuksi sitä vain ajatteli, että nyt hän on paremmassa paikassa. Muut sukulaiset kyllä itkivät pitkään ja hartaasti, mutta itse en osannut. ._.'

No kuitenkin. Tottakai se olisi kamalaa tulla kotiin ja tietää, että on jäänyt esimerkiksi orvoksi, mutta luulempa, että sama vaikutus se olisi minuun kuin mummoni kuolemassa.

Kuolema on mielestäni ns. lepotila, jossa ei enään tunne mitään eikä tarvitse kärsiä mistään. Huolet on heitetty pois ja autuus on vallannut ruumin, vaikkei se enään hengitäkään.
Myös uskon välillä jälleensyntymiseen, mutta en oikein tiedä miten siihen uskon.

Välillä odotan sitä, että kuolen ja välillä taas en. Se on mutkikas asia täynnä mysteereitä. Sen kyllä haluan, että en kuole tavallisesti sängyssä nukkuessani vaan jotenkin... Urhoollisesti tai muuta vastaavaa. En oikein osaa selittää. Vaikka siten, että kuolemallani olisi joku merkitys. Ja kaikkein tärkeintä on se, ettei perääni itketä. Sitä en suvaitse, koska itkemällä ei kuolleita saa takaisin.

Ja miten minut haudataan? Haluan tuhkauksen ja tuhkat saa ripotella joko metsään tai avomereen. Tai sitten tuuleen. Jotain tuon kaltaista.

Kuolema, ikuinen mysteeri. En usko kuolemattomuuteen, en usko taivaaseen. En usko enkeliin, joka ikkunasta kurkottaa.
Minä en ole koskaan ajatellut kuolemaa mitenkään pahana.
Kuolema on elävien olentojen tapa palata takaisin mistä ne tulivat.
Lentäen tuhkana maahan, tai maatuen hitaasti maan alla.

En pelkää kuolemaa. Saisi puolestani viikatemies kivuta tuosta ikkunasta vaikka heti. Tai, tämä on kyllä neljäs kerros. No sitten vaikka vaania tuolla portaissa.

Mutta, ilkein tapa kuolla? Jonkun hullun murhaamana, tai sitten sodassa.
Minulla ei kyllä olisi mitään sitä vastaan että ohjus lentäisi ikkunasta.

Tai, no pitää tietysti ehtiä kirjoittamaan tämä viesti loppuun.

TähTiTyTTö kirjoitti:Itse en pelkää verta enkä itse Kuolemaa. En oikein osaa selittää. Silloin kun mummoni kuoli - ja se tapahtui noin vuosi takaperin. Nyt ollaan ostamassa hautakiveä - en osannut kunnolla edes itkeä. Aluksi sitä ei oikein ymmärtänyt koko asiaa, sitten alkoi pieni murhe ja lopuksi sitä vain ajatteli, että nyt hän on paremmassa paikassa. Muut sukulaiset kyllä itkivät pitkään ja hartaasti, mutta itse en osannut. ._.'

No kuitenkin. Tottakai se olisi kamalaa tulla kotiin ja tietää, että on jäänyt esimerkiksi orvoksi, mutta luulempa, että sama vaikutus se olisi minuun kuin mummoni kuolemassa.

Kuolema on mielestäni ns. lepotila, jossa ei enään tunne mitään eikä tarvitse kärsiä mistään. Huolet on heitetty pois ja autuus on vallannut ruumin, vaikkei se enään hengitäkään.
Myös uskon välillä jälleensyntymiseen, mutta en oikein tiedä miten siihen uskon.

Välillä odotan sitä, että kuolen ja välillä taas en. Se on mutkikas asia täynnä mysteereitä. Sen kyllä haluan, että en kuole tavallisesti sängyssä nukkuessani vaan jotenkin... Urhoollisesti tai muuta vastaavaa. En oikein osaa selittää. Vaikka siten, että kuolemallani olisi joku merkitys. Ja kaikkein tärkeintä on se, ettei perääni itketä. Sitä en suvaitse, koska itkemällä ei kuolleita saa takaisin.

Ihme tyyppi kyllä olet, jos saat tietää vahnempiesi kuolleen, ja et edes kunnolla itke? Okei, onhan kuolema on toisaalta joissain määrin positiivinen asia itse uhrille, mutta entsä sinulle, kun saat tietää vanhempiesi olevan poissa ikuisesti? En itse kyllä kovin helpolla sitä sulattaisi.

B-Button kirjoitti:

TähTiTyTTö kirjoitti:Itse en pelkää verta enkä itse Kuolemaa. En oikein osaa selittää. Silloin kun mummoni kuoli - ja se tapahtui noin vuosi takaperin. Nyt ollaan ostamassa hautakiveä - en osannut kunnolla edes itkeä. Aluksi sitä ei oikein ymmärtänyt koko asiaa, sitten alkoi pieni murhe ja lopuksi sitä vain ajatteli, että nyt hän on paremmassa paikassa. Muut sukulaiset kyllä itkivät pitkään ja hartaasti, mutta itse en osannut. ._.'

No kuitenkin. Tottakai se olisi kamalaa tulla kotiin ja tietää, että on jäänyt esimerkiksi orvoksi, mutta luulempa, että sama vaikutus se olisi minuun kuin mummoni kuolemassa.

Kuolema on mielestäni ns. lepotila, jossa ei enään tunne mitään eikä tarvitse kärsiä mistään. Huolet on heitetty pois ja autuus on vallannut ruumin, vaikkei se enään hengitäkään.
Myös uskon välillä jälleensyntymiseen, mutta en oikein tiedä miten siihen uskon.

Välillä odotan sitä, että kuolen ja välillä taas en. Se on mutkikas asia täynnä mysteereitä. Sen kyllä haluan, että en kuole tavallisesti sängyssä nukkuessani vaan jotenkin... Urhoollisesti tai muuta vastaavaa. En oikein osaa selittää. Vaikka siten, että kuolemallani olisi joku merkitys. Ja kaikkein tärkeintä on se, ettei perääni itketä. Sitä en suvaitse, koska itkemällä ei kuolleita saa takaisin.

Ihme tyyppi kyllä olet, jos saat tietää vahnempiesi kuolleen, ja et edes kunnolla itke? Okei, kuolema on toisaalta melko positiivinen asia itse uhrille, mutta entsä sinulle, kun saat tietää vanhempiesi olevan poissa ikuisesti? En itse kyllä kovin helpolla sitä sulattaisi.

Minä ainakin ottaisin asenteen, että he ovat menneet nyt, ja sitä ei voi peruuttaa. Turha on heidän perään itkeä, kun ei se mitään auta.
Katse eteenpäin tulevaan elämään.
Vaikka kyllähän se tietysti itkettäisi vähän, pakostikkin.

Itse otin vaarini kuollessa myös tuon asenteen, eli "Show must go on".

B-Button kirjoitti:
Ihme tyyppi kyllä olet, jos saat tietää vahnempiesi kuolleen, ja et edes kunnolla itke? Okei, kuolema on toisaalta melko positiivinen asia itse uhrille, mutta entsä sinulle, kun saat tietää vanhempiesi olevan poissa ikuisesti? En itse kyllä kovin helpolla sitä sulattaisi.

Missä mielessä kuolema on uhrille positiivinen?
Mietitäänpä, olet naimisissa, 30-vuotias, ja saat tietää että sairastat syöpää, ja että sinulla on kuukausi elinaikaa, olisitko enää niin iloinen? Elämä edessä, ja varmasti sinua masentaisi ajatella, kuinka tämä musertaisi vaimosi.

Mutta itse en pelkää kuolemaa, olen jo hyväksynyt sen että se voi tulla mistä tahansa, miten tahansa ja milloin tahansa. Kun minä joskus täältä lähden, teen sen hymyillen, tietäen että olen elänyt täyden elämän.

Dark Assassin kirjoitti:

B-Button kirjoitti:
Ihme tyyppi kyllä olet, jos saat tietää vahnempiesi kuolleen, ja et edes kunnolla itke? Okei, kuolema on toisaalta melko positiivinen asia itse uhrille, mutta entsä sinulle, kun saat tietää vanhempiesi olevan poissa ikuisesti? En itse kyllä kovin helpolla sitä sulattaisi.

Missä mielessä kuolema on uhrille positiivinen?
Mietitäänpä, olet naimisissa, 30-vuotias, ja saat tietää että sairastat syöpää, ja että sinulla on kuukausi elinaikaa, olisitko enää niin iloinen? Elämä edessä, ja varmasti sinua masentaisi ajatella, kuinka tämä musertaisi vaimosi.

Mutta itse en pelkää kuolemaa, olen jo hyväksynyt sen että se voi tulla mistä tahansa, miten tahansa ja milloin tahansa. Kun minä joskus täältä lähden, teen sen hymyillen, tietäen että olen elänyt täyden elämän.

B-Button ehkä tarkoitti vanhuuteen kuolemista. Usein vanhat ihmiset odottavat kuolemista, eivät kaihda. Olet 95 vuotias, sulla on syöpä, et voi omin avuin liikkua, makaat sängyssä päivät, niin kyllä siinä odottaa, että noutaja tulee.

Dark Assassin kirjoitti:
Missä mielessä kuolema on uhrille positiivinen?
Mietitäänpä, olet naimisissa, 30-vuotias, ja saat tietää että sairastat syöpää, ja että sinulla on kuukausi elinaikaa, olisitko enää niin iloinen? Elämä edessä, ja varmasti sinua masentaisi ajatella, kuinka tämä musertaisi vaimosi.

Mutta itse en pelkää kuolemaa, olen jo hyväksynyt sen että se voi tulla mistä tahansa, miten tahansa ja milloin tahansa. Kun minä joskus täältä lähden, teen sen hymyillen, tietäen että olen elänyt täyden elämän.

Postasin vähän kiirellä, mutta siinä mielessä ajattelin sen uhrille positiiviseki, kun pääse "parempaan" paikkaan ja sitä rataa (ja tuossa syöpä tapauksessakin pääsee tuskasta eroon). Ja ajattelin kyllä melko tilastollisesti, että vanhemmat kuolisivat 60 vuotiaina, no korjaan tuon väittämän "..melko positiivinen asia" tilalle "..joissain määrin positiivinen asia" ja humalle tottakai "show must go on", mutta vanhempien kuolema vaan on niin helvetin iso asia..

Onhan se kuolema surullinen asia.
Periaatteessa jonkun läheisen kuolemaa voi toivoa.
Esim. yhdeltä tutulta kuoli äiti, joka oli jo 98 vuotias. Hän makasi sairaalassa puoli hengettömänä. Hän ei enään pystynyt kommunikoimaan, oli tajuttomana.
Siinä jo toivottiin että hän kuolisi pois, niin kuin kuolikin päivän päästä.

Itse en ole kokenut vielä semmoista "kuolemasurua".
Paitsi kun meidän koira ammuttiin niin kyllä se 3 päivää vähän suretti, mutta äkkiä sen unohti.

Tuntuu, että nykypäivänä ei enään ihmishengellä ole arvoa.
Nykyyän sota on terrorismia. Ennen sota oli "kunnon" sotaa.
Evakoitiin lapset ja naiset, eikä lapsia kuollut.
Nykyään piilotetaan pommeja yleisiin kulkuneuvoihin ja ruumiita tulee.
Itseäkin vähän pelottaa ajatus, kun lähden Lontooseen ja siellä tapahtui ne pommi-iskut, että ei vaan silloin sattuisi mitään siellä.

Olenko outo jos en itke vanhempieni tulevaa kuolemaa? No ehkä olen. Ainoa olento jolle ehkä itkisin olisi koirani. Siitä voi päätellä kuinka iso 'suhde' minulla on ystävääni.

Ja kuten sanottu; itkeminen ei tuo kuolleita takaisin vaan se helpottaa joidenkin oloa. Olen kai liian 'ylpeä' etten suostu itkemään. Tai en oikein tiedä. Kukaan ystäväni tai vanhempani ei ole nähnyt minun itkevän yli kolmeen kertaan n. kuuteen vuoteen. o.o
Itkeminen ei helponna oloani vaan yleensä ehkä hieman masennun ja menen hiljaiseksi. Olen ehkä liian sulkeutunut ja vanhempani aina huolestuvat siitä, mutta en vain voi sille mitään.
Kun mummoni kuoli ja äitini itki siitä hirveästi, niin olisiko äitini oloa helpottanut nähdä tyttärensäkin itkevän? En usko niin. Parempi olla tukena muille kuin nähdä heidän kärsivän enemmän, vaikka tuo tuottaakin itselle enemmän paineita ja tuskaa. Sellainen ihminen vain olen. : P

Ehkä vähän pelkäänkin kuolemaa, mutta ei se enää häiritse niin paljoa elämääni. Uskon Jumalaan ja taivaaseen, eli sen takia kuoelema ei häiritske kooska uskon näkeväni sielä perheenjäsenet ja muut lähimmäiset uudestaan.. :) Hautaukseksi ihan tavallinen hautaus olisi kiva. Itse asiassa ei niin ole sellaisilla väliä :P

En pelkää omaa kuolemaani, mutta pelkään että joku läheinen kuolee. Sen takia koitan elää parhaani mukaan kaikkien kanssa niin, että jos he "lähtevät" niin ei ole viimeksi sanottua mitään pahaa.

Ja tuo kuoleman jälkeinen, itse uskon edelleen että on taivas ja helvetti.