Tuli tässä tehtyä tämmönenkin tarina jonkin ihmeen tyhjiön inspiroimana, omalaatuisesta nuoresta poliisista.
Muokkasin DragonLance -kohdat pois


Poliisin viimeiset hetket

Minä. Minä olen 27 -vuotias poliisi, ja saanut tehtäväkseni yksinkertaisen keikan. Pitäisi pidättää surkeankuuluisa huumediileri. Paska homma.
Kuuleman mukaan epäilty ei kanna asetta. Paska homma.
Kuuleman mukaan epäillyllä ei ole kumppaneita. Paska homma.
Työkavereideni mielestä minun pitäisi valssata pitkin keskuskatua ilosta, pikemmin kuin mennä nyhjöttämään kaivoon. Tosiasiassa palaisin mieluummin –paljon mieluummin paperitöiden pariin. Niissä on oma kalvakka hohtonsa. Papereita julkkismurhista, papereita kiduttamisista.
Säntäisin niiden kimppuun heti, kun vain poliisikomisario antaisi luvan.
Mutta ei, ei herra Förseltä irtoa lupaa. Niinpä sen vuoksikin istun nyt siviiliautossani, ja kyttään täältä käsin jotain typerää kartanoa, jossa epäillyn pitäisi kuuleman mukaan olla joku typerä saalis, jota tuo typerä rikollinen on juuri tullut noutamaan.
Kirosin juuri jokaikisen työkaverini, kusipäine pomoineen ja poliisiaseman syvimpään syöveriin, kun näin kartanon ikkunasta liikettä.
Nappasin oitis kiikarit, jotka olin ottanut mukaan ilman minkäänlaista lupaa, erään saatanallisen poliisimimmin työpöydältä, ja kiikaroin niillä ikkunaan.
Siellä näkyikin epäillyn kasvot. Ja millaiset kasvot! Rumemmat kasvot kuin aina yhtä paskapäisellä velipojallani, jonka manasin myös tässä muistaessani taas hänet, syvimpään syöveriin, poliisilaitoksen, työkavereiden, ulkona haukkuvien rakkikoirien, muun perheeni ja työni kanssa. No jah… Tuolla kovismaisella epäillyllä oli toinen silmä jossain päin Nevadaa, kuten myös hampaatkin. Kasvot olivat lommoiset, kellertävät ja kapeat kuin pääkallolla.
Epäilty katseli minun autoani ikkunasta, ja koska oli varmasti jo arvannut minun olevan poliisi, nousin autosta ja tassuttelin varmoin askelin kartanoon peittelemättä mitenkään aikomuksiani.
Kartanoon pääsy oli raivostuttavan helppoa. Tietenkin se idiootti roisto oli jättänyt oven apposen auki. Kun astuin sisään kynnykseltä, vilkuilin ympärilleni, joku hienohelma olisi voinut vaikka pyörtyä sen sisustuksen kauneudesta, mutta itse lähetin kaikki silmiini osuneet tavarat syvimpään syöveriin, muiden kanssa.
Ärsyynnyin paikan hiljaisuudesta ja huutelin; ”Tule esiin pikku paska, niin pääsen pois täältä raivostuttavasta paikasta”.
Yksi ihana puoli oli siinä, ettei minun mukaani ollut lähetetty minkäänlaista tukea. Saatoin toimia vapaasti. Inhosin sitä loppuunkulunutta tule-esiin-kädet-pääsi-päällä-ja-antaudu-suosiolla –leikkiä.
Kun en saanut vastausta, tajusin, etten ollut muistanut manata tuota typerää huumekaupustelijaa syvimpään syöveriin, tein sen nyt mielessäni täydestä sydämestäni, ja tassuttelin yläkertaan.
”Tseh, tseh. Minulla olisi sinulla pääsylippu syöveriin” huutelin.
”Ai kun kiva. Minulla ei nyt valitettavasti ollut aikomustakaan mennä syöveriin. En ainakaan nyt kun on pari aarretta etsittävänä” tuo luurankomainen huumediileri sanoi, tullen esiin kai jostain vitun kaappikellosta.
”Minä luulen kyllä, että menet oikein mielelläsi tapaamaan syöverin Majesteettiaa. Minulla sattuu olemaan ase, ja sinulla ei, mikä kyllä tekee tämän homman taatisen järjettömäksi”, sanoin katsellen epäiltyä suoraan hänen vielä jäljellä olevaan silmään, joka oli syvällä kupassaan, ja kokonaan musta.
’Missähän tuo ääliö on menettänyt toisen silmänsä?’ ajattelin, kun roisto yhtäkkiä hyökkäsi kimppuuni, ja nappasi pistoolini.
Enemmänkin vaiston kuin järjenjuoksun seurauksena hyökkäsin myös roiston kimppuun, ja sain raapaistua hänen kättään.
Minulla on muuten tavattoman terävät kynnet. Ne ovat minun ylpeyteni, kuten myös tavattoman terävät hampaanikin. Noiden ylpeyteni yhteistyön ansiosta sain roiston pudottamaan aseen, ja syöksyin sen perään.
Roisto oli kuitenkin tavattoman nopea huumeiden vetelijäksi. Se paskahousu kerkesi potkaista asetta, joka potkun voimasta kimposi hienosta leijonapatsaasta, särkien sen, suoraan ikkunasta ulos.
Säntäsimme molemmat ikkunaan näkemään kuinka ase tippui ärsyttävän hienoon suihkulähteeseen.
”Eheheh. Nyt sitä emme saa kumpikaan”, roisto käkätti kuin harakka.
Katselimme hetken toisiamme. Minä kahdella, ja roisto yhdellä silmällä, ja mielessäni tarjosin auttavan käteni tuolle roistolle, vetäen hänet pois syöveristä takaisin maan pinnalle.
Sitten tuon lyhyen hetken jälkeen etsimme epätoivoisesti itsellemme uuden aseen.
Diileri hoksasi vanhan haarniskan nurkassa ja nappasi siltä miekan ja kypärän, jossa oli jonkinlaisen mustan liljan tunnus.
Itse nappasin eräästä lasivitriinistä vielä vanhanaikaisemman nuijan, jossa oli piikkejä päässä.
”Attendre quelque bataille!” roisto huusi kypärän sisältä, ja löi nopealla iskulla nuijani kahtia.
Katselin avuttomana ympärilleni, mutta diileri iski miekan mahaani, vetäen sen samassa pois silmänräpäystä nopeammin kuin ritariveteraani ikään.
Kaaduin lattialle, jolla oli ärsyttävän hieno persialaismatto, joka tosin oli jo nopeati tahriintunut verestä.
’Teillä on hieno matto, mutta joudun nyt kuitenkin teidän harmikseni pilaamaan sen saastallani, jolle en mahda mitään’ lähetin mielessäni rukouksen kartanon omistajille, ja oksensin verta lattialle.
”Sinusta tulee vielä oiva palvelija Syöveriin päästyäsi” sanoin voimattomana diilerille, kun sain vielä hetken aikaa henkeni kulkemaan.
”Ohjatkoon Paladine kulkuasi” Roisto sanoi vain, ennen kuin meni tutkimaan kartanon muita tiloja tyynen rauhallisesti. Hän oli jättänyt verisen miekan ja kypärän sivupöydälle.
Paiskasin mielessäni koko maailman syöveriin, kunnes antauduin kuolemalle. Anteeksi antamatta.

Olen keksinyt tosi hyvän tarinan, mutta joku vielä pöllii idean. Joten en kerro sitä nyt tässä. Mutta lukekaa se toki muutaman vuoden päästä!

Kerran tehnyt tai pari mutta eipä ne kummoisia ollut

Olen ajatellut jo pitkään kirjoittaa tänne tarinan, ja vihdoin sain inspiraation. Tätä olen suunitellut noin 5 päivää. Ja nyt olen saanut tämän valmiiksi. Toivottavasti pidätte. Nauttikaa! Tätä ''tuhon...'' sarjaa on ehkä tulossa. Jos taas inspiraation löydän.

Tuhon kivet

Alkukerronta:
Vuonna 3050, oli tehty pieni kaupunki nimeltään Tuppula. Tuppulassa oli kerran tullut pyörremyrsky joka oli kaivanut maahan syvän kuopan. Kaupungin kuningas, oli julma ja halusi vallata koko maailman.

Tarinaan:

1. luku. Julma kuningas Jaska
Tuppulassa kuningas Jaska oli heittänyt monia ihmisiä rotkoon, jopa ilman syytä. Kaupungissa oli tapahtunut paljon yliluonnollisia asioita. Siellä myös asui väärin ymmärretty sankari, Pekka, joka tappoi ihmisiä, sillä hänellä oli yliluonnollisia kykyjä. Mutta hän ei tappanut ihmisiä turhaan. Hän tappoi ihmisiä, jotka olivat tehtyjä ihmisiä. Ne ihmiset olivat tehty pahuudesta.

2. luku. Tutkimusmatka rotkon syvyksiin
Eräs tutkimusmatkailia oli halunnut nähdä kuopan pohjan. Mutta puolivälissä matkaa, hän luovutti. Hän rakensi seinämään itselleen luolan kodiksi. Ja hän eli mustalla nesteellä jota erittyi kallion seinistä. Kaikki luulivat tutkian menehtyneen, mutta olivat väärässä.

3. luku. Väärinymmäretty sankari, Pekka
Kerran pieni tyttö oli yrittänyt murhata Pekan, Mutta Pekka oli vetänyt miekalla tytön pään irti. Tyttö suli, ja hänestä muuttui musta hirviö, joka juoksi ja hyppäsi rotkoon. Pekka tuomittiin tiputtamalla rotkoon, mutta yliluonnollisilla kyvyillä hän selvisi hengissä. Pohjalla Pekka ajatteli treenata voimia, vaikkapa jos hirviö, joka oli hypännyt rotkoon, tulisi takaisin. Juuri kun Pekka oli lyömässä kiveä, kivi mureni, ja siitä muodostui käsi. Kivi löi Pekkaa ja lähti hyppien luolastoon. Pekka ryntäsi perään, mutta pimeässä ei nähnyt minne mennä. Yhtäkkiä hän törmäsi johonkin. Se jokin karjahti kovaan ääneen, ja Pekan naamalle lensi jotain limaista. Pekka juoksi karkuun säikähdyksestä, sillä hänellä oli trauma limasta.

4. luku. Pummin kuolema, Jaskan leikkiä
Ylhäällä kaupungissa, kuningas Jaska oli nähnyt pummin syömässä kalaa. Hän otti pummilta kalan, ja heitti sen kuiluun. Pummi ei välittänyt. Jaska heitti viinapullon perässä, ja siitäkös pummi innostui. Hän hyppäsi perään, ja koska oli painavempi, sai viinapullon kiinni, joi sen ja ei tajunnut ollenkaan olevansa putoamassa. Yhtäkkiä: TÖMPS! Pummi läsähti maahan.

5. luku. ''Jokin'' tippuu päälle
Pekka kuuli tömähdyksen, ja lähti seuraamaan ääntä. Hän löysi äänen avulla luolastosta ulos. Hän säikähti nähdessään pummin maassa. Hän otti kalan, ja paistoi sen syöksemällä tulta, sillä Pekallahan oli yliluonnollisisa kykyjä. Musta hirviö ilmestyi luolasta, kivikäsi perässä. Musta hirviö otti kalan, ja söi sen. Pekka oli menossa tappamaan hirviöt, ennenkuin ne tappaisivat Pekan. Mutta kun Pekka oli lyömässä kivikättä, hyppäsi hänen päälleen jokin.

6. luku. Hirviöiden palatsi
Pekka oli ollut tajuttomana, sillä kun se jokin oli hypännyt hänen päälleen, oli hänen päänsä kolahtanut maahan. Kun Pekka heräsi, oli hän suuressa palatsissa. Palatsissa käveli paljon kivihirviöitä, jotka tappelivat, ja jotkut söivät pummia, joka oli tippunut kuoppaan. Eräs hirviöistä huomasi Pekan olevan hereillä. Ja huusi kovaan ääneen: ''Kuningas! Kuningas! Hän on hereillä.'' Jostain huoneesta kuului: ''Tuokaa hänet tänne!'' Pekka tunsi äänen, mutta ei muistanut, kenen se oli.

7. luku. Hirviöiden kuningas
Kun Pekka oli raahattu huoneeseen, huomasi Pekka valtaistuimella kuningas Jaskan. Pekka sanoi: ''Pitihän se arvata! Miksipä muuten tiputtaisit ihmisiä rotkoon, kuin petojen ruuaksi!'' Jaska huusi: ''Hiljaa! Olen halunnut maailmanvallan jo pitkään aikaan, ja aion vallata sen kivihirviöillä!'' Pekka kysyi: '' Oletko sinä se, joka tekee ihmiset pahuudesta?'' Jaska ihmetteli, ja sanoi ettei tiedä siittä mitään.

8. luku. Pimeys hyökkää Tuppulaan
Ylhäällä maan päällä, kaupunki oli kauhun valtaama. Ihmiset juoksivat ja huusivat: ''Se on se ennustus! Se käy toteen!'' Ja osat ihmisistä jopa hyppäsivät kuiluun, pakoon tätä kauheutta. Kyseessä oli Jaskan veljen Jarmon joukot! Jarmo oli hyökännyt kaupunkiin. Jarmo osasi alkemiaa, jolla pystyi tehdä pahuudesta ihmisiä. Jarmo ja hänen joukot hyppäsivät kuiluun. Kuilun pohjalla, Jarmo näki mustaa nestettä maassa. Sitä nestettä virtasi pienestä luolasta, joka oli se sama luola jonne tutkimusmatkailia oli jäänyt asustamaan. Tutkimusmatkailia oli maassa. Mutta hän ei näyttänyt ihmiseltä. Hänen iho oli musta, ja hänen selässään oli piikkejä. Se oli se jokin, joka tippui Pekan päälle. Mutta hirviöt olivat tappaneet hänet.

9. luku. Veli astuu kuvaan
Jaska oli kertonut haluavansa tappaa Pekan siitä lähtien, kun hän oli tappanut ihmisiä. Mutta Pekka selitti, että ne ihmiset jotka hän tappoi, oli tehty pahuudesta. Sitten Jaska muisti. Hänen veljensä oli pienenä opiskellut mustaa alkemiaa. Sitten kuului iso räjähdys. Kivivartiat juoksivat katsomaan, mitä oli tekeillään. Siellä Jarmo oli tullut. Jarmo juoksi suoraa päätä veljensä tykö, ja ehdotti liittoa, että heistä kummastakin tulisivat maailman kuninkaita. Ja Jarmo vakuutti, että Jaska ei pärjäisi kivihirviöillä maailmaa vastaan, vaan tarvitsisi pahuuden voimia. Jaska hetken mietti, sitten hän pyysi vartioita luokseen, ja kuiskasi heille: ''Kerätkää joukot valmiiksi. Tänään tapetaan Jarmo, ja vallataan hänen joukkonsa.'' Vartiat nyökkäsivät, ja lähtivät. Jaska sanoi, no ehkä voisimme tehdä sopimuksen. Mutta jos suostun, minä saan eteläisen osan maasta, ja sinä pohjoisemman. Jarmo suostui, sillä tykkäsi kylmemmästä säästä.

10. luku. Lupausten pettämistä
Illalla kun Jarmo oli laittanut nukkumaan, keräsi Jaska joukot valmiiksi. Jaska sanoi, että kaikki joukot rynnisi sisälle, ja tappaisivat Jarmon. Mutta kun Jaskan joukot olivat talon sisällä, jossa Jarmo nukkui, hyppäsi Jarmon joukot esiin. Jarmo sanoi: ''Pitihän se arvata. Ei sinuun voi luottaa, ja sitäpaitsi olin tulossa tappamaan sinut.'' Jaska hymähti, ja huusi: ''Joukot... HYÖKKÄYKSEEN!'' Ja kivihirviöt lähtivät karjuen kohti Jarmon joukkoja. Jaska itse jäi vain katsomaan, ja vartioimaan Pekkaa. Jaska totesi: ''Oli hyvä säästää sinut hengissä. Kun olen valtaamassa maailmaa, voin laittaa sinut vakoilemaan heitä. Sillä kivihirviöt olisivat liian epäilyttäviä.'' Mutta Pekka sanoi: ''En ikinä suostuisi olemaan sinun palveluksessa.'' Jaska vain nauroi, ja mumisi jotain.

11. luku. Veljien taistelu
Taistelu oli jatkunut tasaväkisenä jo 2 päivää. Lopulta Jaska päätti puuttua asiaan, ja juoksi taistelukentälle. Jarmo teki saman homman. Jarmo ja Jaska huusivat yhteen ääneen: ''LOPETTAKAA!'' Jaska sanoi: ''Aika kohdata vastakkain, veli. Saat vihdoin nähdä mihin minä pystyn.'' Ja Jaska alkoi karjua kovaan ääneen. Kaikki mikä oli tehty kivestä, lensi Jaskaa kohti. Onneksi kaikki asukkaat olivat lähteneet karkuun kaupungista. Sillä he eivät olisi selvinneet hengissä. Sitten kun kaikki kaupungin kivi oli kasautunut Jaskan ympärille, muuttui Jaskasta iso ainakin 40m korkea kivihirviö. Jarmo alkoi itsekkin karjua, ja kaikki pimeys, mitä yössä oli, kertyi Jarmon ympärille. Sillä on yö, pimeyttä on paljon, ja Jarmolle riittää pimeyttä melko suuriin voimiin. Hänestäkin kasvoi noin 40m korkea musta hirviö. Jaska huusi möreällä äänellä: ''Nyt tuli loppusi! RAAH!'' Ja taistelu oli alkanut.

12. luku. Musta lohikäärme
Pekka oli ainoa ihminen tällä hetkellä, joka oli hengissä. Hirviötkin olivat kuolleet siinä kun veljekset muuttuivat. Pekka lähti juoksemaan niin kovaa minkä jaloistaan pääsi. Pekka ehti kuilulle, ja hyppäsi alas. Sillä hän muisti, että siellä oli sitä mustaa nestettä, pahuutta. Kun hän oli tippununt pohjalle asti, hän joi pahuutta, ja sillä hänellä oli yliluonnollisia voimia, hänestä alkoi kasvaa piakkoin iso musta lohikäärme. Hänestä tuli hirmu iso, ja hän lahti lentämään ylös, estääkseen taistelun, jossa vaikka koko maailma voisi tuhoutua.

13. luku Kauhun loppu
Hän lensi Jaskan ja Jarmon väliin, ja löi kumpaakin otsaan. Veljekset suuttuivat, ja yrittivät napata Pekan. Mutta Pekka oli lohikäärme, ja osasi lentää, niin veljekset eivät saaneet häntä kiinni. Pekka lähti lentämään halki kapungin, veljekset perässään. Mutta lopulta veljekset saivat hänet kiinni. He alkoivat repiä Pekkaa kahtia, mutta Pekka syöksi mustaa tulta kummankin käsiin. Kädet sulavat, ja veljekset tippuvat rotkoon. Pohjalla, Jaskan kivikerros suli, ja hänestä tuli ihminen taas. Sama kävi Jarmolle. Heistä sulanut massa, täytti rotkon, ja Jaska ja Jarmo hukkuivat sinne. Lopulta massa kovettui, ja rotkosta tuli tiivis.

14. luku. Kyllä kaikki vielä onnistuu
Pekka muuttui takaisen ihmiseksi, ja lähti maailmalle kertomaan, että Tuppula oli pelastettu. Ja julma kuningas Jaska kuollut. Tuppulaan alkoi tulla paljon asukkaita, ja Pekka kruunattiin Tuppulan uudeksi kuninkaaksi. Hänestä tuli leppoinen kuningas, joka johti kaupunkia reilusti, ja hyvin. Tätä kertomus, on Tuppulan kansallistarina. Ja jotkut uskovat siihen, ja jotku eivät.
Loppu

Kuinkas moni vuotiaita te tarinan kirjoittajat olette?

Hmm... Tekisi mieli laittaa tänne tarinat jotka olen erääseen unohdettuun tarinaketjuun kirjoittanu, voi olla että siitä tulee sanomista, mutta ei voi mitään.

12-1-2007
Terälehti

Katson ruusua ja mietin särkynyttä rakkauttani. Ja kuinka pieni sirpale voi olla jotain niin kaunista ja hentoa ja silti tehdä haavan käteeni, satuttaa minua ja tehdä elämäni vaikeaksi. Lasi ei satuta niinkauan kun se on ehjää, mutta sirpaleina se voi tehdä valtavaa vahinkoa. Revin ruustani terälehden ja katson kuinka se leijuu hiljalleen maahan, samalla kuin kyynel vierähtää poskelleni. Kun kyynel tippuu maahan ääni joka siitä syntyy muistuttaa iskua alasimeen ja tunnen samalla piston rinnassani.

Miksi minulle kävi näin? Olinko se ruusu joka jäi kasvamaan muiden varjoon tai ei saanut tarpeeksi vettä? Kuka valikoi sen ruusun, joka tulee kitumaan kuolemaan? Silti luulen että olisin tehnyt itse samoin jos olisin ollut se ruusu, joka kasvoi toisen varjoksi.Revin ruususta terälehden ja rutistan sen käteeni.

Teinkö jotain väärin ansaitakseni tämän kohtalon, mitä pahaa yksi ruusu voisi tehdä muille. Naarmutinko jonkun sydäntä liikaa ansaitakseni tämän kohtalon? Ja miksi joku kostaisi pistämällä kaiken pieniksi sirpaleiksi?. Elämäni, rakkauteni, älykkyyteni ja tunteeni olivat nyt kaikki sirpaleina. Miksi sitä minä en voi tietää, mutta minä olin se joka kärsi kohtalo. Laitan ruusun nenäni eteen, sen mieto tuoksu tulee nenääni ja huomaan itkeväni. Heitän ruusun kädestäni tuleen. Ruusu pysyy vahingoittumattomana jonkin aikaa, mutta hetken kuluttua sekin koki saman kohtalon kuin minä, mutta ruusu koki sen kunniallisemmin. Se sai palaa voittamattomissa liekeissä. Minä vain hävisin rakkaudelle, koska lasi on liian särkyvää.


20-6-2007
Tää on omistettu yhelle tyypille, joten vähän erityyppiinen ehkä

Kaipuu

Silloin, sinä aamuna kun ovikelloni soi ja tiesin sinun saapuvan. Sinun, jota olin odottanut jo vuosia. Takiasi olin valmis uhraamaan kaiken, jotta kuulisin äänesi, tuntisin ihosi lämmön. Ennen en uskonut sinun koskaan ilmestyvän luokseni, mutta kun se vihdoin toteutui en ollut uskoa sitä todeksi.

Avasin oven ja siinä olit, niin kauniina kun sinut kuvista muistin. Olit avaamassa suusi, mutta painoin sormeni hiljaa huulillesi ja suljin oven takanasi. Näin ilmeestäsi ettet pelännyt. Otin käsistäsi kiinni ja katsoin sinua, vartaloasi ihaillen. Tunsin käsiesi lämmön käsissäni, nuo kädet olivat silkinpehmeät ja pienet verrattuna käsiini. Sitten nostin pääni ja katsoin silmiisi, niihin silmiin olisin voinut katsoa ikuisesti. Se turvallisuuden tunne jonka näin silmissäni sai pienen hymyn poskelleni, luotit minuun, henkilöön jota et ollut koskaan ennen edes tavannut. Vähitellen aloin lähestyä kasvojasi. Kiedoin käteni selkäsi taakse ja painoin sinut kehoani vasten. Ne muodot joita en uskonut koskaan tuntevani olivat nyt lähempänä kuin toivoa saatoin. Tunsin jo kasvojesi lämmön poskillani. Huomasin sinun katsovan silmiäni. Kasvosi olivat niin pehmeät ja puhtaat. Nostin toisen käteni ja silitin kämmensyrjälläni poskeasi. Ilmeesi värähti söpösti kun käteni liukui pois kasvoiltasi.

Tulin yhä lähemmäs kasvojasi ja ymmärsit minun pian suutelevan sinua, silmistäsi kiilsi innostus ja tieto jostain täysin uudesta. Ensiksi kosketin huuliasi vain hipaisten alahuulellani ja silloin suljit silmäsi hiljalleen. Puristit kätesi selkääni kohti ja ryhdyit suutelemaan minua. Silkinpehmeät huulesi hivelivät huuliani, tuo tunne jota en koskaan uskonut tuntevani kanssasi. Pitkän suudelman jälkeen, painoin pääni niskaasi, suutelin sitä hellästi ja kuiskasin: "Kiitos"


19-6-2007

Liipaisin

Viikottain luen kuinka joku on tapettu. Lehdissä surkuutellaan uhria, joka tuli ammutuksi ja hänen omaisinaan. Miksei koskaan kukaan ole kiinnostunut minusta, henkilöstä joka on liipaisimen tällä puolella. Puolella jolla voi vaikuttaa asioihin. Eikö kukaan välitä miltä tuntuu olla se joka painaa liipaisinta ja riistää toisen ihmisen elämän. Tiedostaen asian ettei hän voinut mitenkään arvata tapahtuvaa. Ainoana motiivina raha, jonka puute sai tappamaan muista syistä; Ilosta, surusta, mielihyvästä ja kaipuusta. Miten voikaan tuo materiaali pyörittää tätä maailmaa. Ja miksi minä olen oikeutettu riistämään toisen elämän, vain siksi että eläisin huomisen yli. Miksen koskaan tullut ajatelleeksi kuinka monta lasta jätän isättömäksi tai kuinka monta vaimoa olen jättänyt ilman miestä. Kestäisinkö edes itse tuollaista tilannetta, jos saisin kuulla läheiseni kuolleen jonkun toisen toimesta.

Vuosia sitten kuin viimeksi ajattelin asiaa, päätin etten enää ikinä tappaisi. Päätökseni piti vain viikon päivät ja sitten en kestänyt enää. Olin tullut riippuvaiseksi aseestani ja mikä pahinta, tappamisesta. Kuitenkin syvällä sisälläni kyti ajatus siitä että voisin lopettaa kaiken. Miksi minä valitsin tämän tien, kun olisi ollut monta helpompaa ja turvallisempaa.

Oma uskallukseni ei koskaan ennen ollut riittänyt tähän, mutta nyt aioin lopettaa tappamisen, lopullisesti. Syynä tähän oli viime yönä tappamani pieni lapsi. Kuinka minä voinkaan tappaa mitään niin pientä ja viatonta? Tapoin jotain jolla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia puolustautua pistooliltani. Silloin kun painoin äänenvaimennetun aseeni piipun kärjen hänen ohimolleen ja suutelin häntä otsaan, niin päähäni juolahti ajastus siitä mitä olin tekemässä kävi mielessäni, mutta lohdutin itseäni sillä, että säästyypähän hän tältä julmalta maailmalta. Painoin liipaisin ja tajusin mitä juuri tein. Nyt aion lopettaa kaiken. Kirjoitan tätä tekstiä siksi, että ymmärtäisitte miltä tuntuu olla se joka painaa liipaisinta. Pahoittelen kaikkia tekojani ja toivon että saan armahduksen omalla teollani. Tällä kertaa minä olen liipaisimen molemmilla puolilla, mutta vain kerran......


Hmm... Siinähän ne olivat, toivon ettei tästä tule banskua, ymmärrän kyllä ihan varoituksellakin, jos tässä oli jotain "laitonta"

En tiedä mikä ihme minuun taas meni. Mutta vaikka vannoin itselleni, etten julkaisi enää mitään keskeneräistä...
(oikeinkirjoitus saattoi kärsiä copy pastettaessa)
Kaipaan vähän vinkkejä kirjoitusasusta, selkeydestä, typoista jne.

Esinäytös.

Dae'shun valtakunta, joka oli rakennettu maagisesta kristalli kiteestä syvälle maan alle. Loputtomat käytävät muodostivat maan alle kokonaisen maailman. Maailman, jonka keskus oli Ghaela. Suuri kristalli kaupunki Gaela oli useiden kilometrien syvyydessä maan alla. Siellä kristalli haltiat eli, Moqu'anit harjoittivat mahtavaa taikuuttaan.
Heidän suurin keksintönsä oli kristalli johon voitiin säilöä puhdasta magiaa, joka sitten levisi hitaasti ympäristöön. Täyttäen maagisten olentojen mielen hyvällä ololla.
Kristalli haltioiden elämä oli ikuinen, niin kauan kun magiaa oli saatavilla. Joskus haltiat eksyivät paikkaan jossa heillä ei ollut magiaa, se oli heidän loppunsa. Tämän vaaran vuoksi kaikki Moqu'anit vetäytyivät Gaelaan. Siellä he huolehtivat toisistaan ja valmistivat kristallejaan. Kaupunki itse oli ihme. Kahdeksan suurta kiteistä kristalli tornia näytti kasvavan suoraa vuoren seinämästä kohti kattoa. Koko suuri luola jossa kaupunki sijaitsi oli muodoltaan pyöreä.Rakennukset olivat jylhiä kristallisia rakennelmia jotka kohosivat korkealle maasta hennosti kuin kukat. Valo taittui kauniisti kristalleissa ja näytti aivan siltä, että spriraaliset rakennelmat pyörisivät, tanssisivat maan kanssa. Kristalli haltiat olivat ylpeä kansa. He olivat hyvin hentoja ja pitkiä kuten haltiat yleensä. Mutta heidän silmänsä eivät olleet kirkkaat ja vaaleat kuten haltioilla yleensä, niistä puuttui se outo ikiaikainen viisaus. Niistä heijastui ihmismäinen terävyys ja periksiantamattomuus. Heidän korvansa olivat sen sijaan haltiamaiset- tosin pitemmät. Suipot ja pitkät korvat roikkuivat vanhimpien olakapäillä, ja heiluivat ylpeästi nuorenpien pään takana. Heidän ihonsa oli kenties heidän ominaisin piirteensä. Se hohti outoa valkeaa valoa, he olivat tavattoman kalpeita. Mutta kylmän tunnottoman kalpeuden sijaan oli lämmin valkea hehku, kuin kristalli. Moqu'anit pukeutuivat yleensä valkoisiin kaapuihin, joissa oli kauniita jopeisia ja kultaisia riimuja. He olivat maailman mahtavin kuolevaisten rotu. Moqu'anit syntyivät magiasta, he jollain tavalla olivat magiaa. Kristalli haltioiden elämä oli lähes täydellistä, mutta toisinaan joku ei saanut tarvitsemaansa annosta magiaa. Kristalli haltioille kuolema oli sanoinkuvaamaton suru ja harvinaisuus. Koko valtakunta suri menehtynyttä. Niin harvinainen oli kuolema. Kuollessaan magian puutteeseen kristalli haltia muuttuu kiveksi. Lämmin hohde kuolee ja haltia jähmettyy paikoilleen iäksi. Mutta kuollessaan täynnä magiaa asia oli toinen. Maagisella energialla oli outo taipumus parantaa, jopa niin pitkälle että osa haltioista saattoi palata elämään. Silloinen kuningas Noel Feal'Horil oli päättänyt tehdä jotain magian puutteelle. Kuningas Noel, tai kuten muut rodut häntä kutsuivat- kristallivaltias.
Hän oli iältään kristalli haltioiden mittapuulla nuori, vasta viisisataa vuotias. Hänen hiuksensa olivat luonnostaan sinertävät ja kiilsivät, kuten kaikki tuossa oudossa maailmassa. Ne ulottuivat hänen olapäilleen ja antoivat hänelle arvokkuutta. Hänen korvansa olivat hänen häpeänsä. Oikea korva oli kunnossa, se heilui ylpeästi kuninkaan hengitystä mukaillen ja oli noin kaksi jalkaa pitkä. Mutta toinen oli katkaistu. Se oli muisto kaksintaistelusta hänen veljeään Soliviaria vastaan. Riita valtaistuimesta oli johtanut siihen. Vasen korva oli katkenut jostain hänen takaraivonsa kohdalta. Se oli jäänyt noin puolijalkaa pitkäksi. Moqu'aneille korvat olivat erittäin tärkeä ja arvokas osa heidän kehoaan. Kuten parta kääpiöille, tai kädet maahisille. Ruuminrakenteeltaan hän oli perus haltia. Kuningas oli noin kuusi jalkaa pitkä. Hänen vaatteensa olivat juhlalliset ja kertoivat heti hänen asemastaan. Kultaiset spiraalit kiertelivät pitkin hänen valkeaa kaapuaan ja hopeiset riimut kertoivat hänen korkeasta asemastaan velhona.
Kuten kertoivat pienet pussit joita hän kantoi vyöllään. Hänen tuli pitää alati päässään kultaista koristeista kruunua. Hän vihasi sitä, se painoi kovasti ja sai hänen päänsä kutiamaan. Nytkin se lepäsi arvokkaasti pöydällä hänen vierellään. Kuningas istui kristallista veistetyllä valtaituimella jolle johti seitsämän askelinen portaikko. Kaunis valtaistuin sali oli pyöreä kupolikattoinen rakennus, jonka halkaisija oli noi kolmesataa jalkaa. Kristallit näyttivät tanssivat seinillä joilla oli pieniä kirjoituksia. Ne kantoivat Moqu'anin historian vaiheita. Teksti oli pientä ja lähes huomaamatonta. Kuningas itse oli syventynyt lukemaan suurta koristeetonta kirjaa, sen yksinkertaisuus kertoi sen olevan jonkin muun, kenties ihmisten rodun peruja. Kirja oli arvokas ja mahtava. Se sisälsi juuri edesmenneen ihmisvelhon elämäntyön. Kaiken, mitä hän tiesi mahdista.
Magia oli kuninkaan pakkomielle, kuten kaikkien haltioiden. Mutta kuningas oli päättänyt ratkaista kansansa ongelmat magian saanin suhteen. Kirja oli kirjoitettu tarkalla käsialalla, joka teki kuninkaaseen vaikutuksen. Se oli saanut hänet pohtimaan hänestä vähäisempiä rotuja. Hän oli päätynyt toteamaan, että kenties heilläkin on toivoa arvokkuudesta. Kirja oli täynnä kauniita, ja kauheita suorastaan järkyttäviä kuvia. jotka selittivät lukijalle tarkemmin tekstin merkitystä. Oudot kiemurat ja spiraalit, jotka saattoivat näyttää pelkältä sutulta kuvasivat loitsuissa käytettyjä käsien liikkeitä. Kuningas selasi kirjaa varoen repimästä sen ohuita sivuja, kunnes pysähtyi yhdelle aukeamalle. Se sisälsi tutkimuksen kristalli haltioiden maagisista kristalleista. Erilaiset kaavat, laskelmat ja arvaukset saivat kuninkaan pohtimaan mahdollisuuksia. Hän selasi sivuja vielä hiukan ja löysi lopulta irtonaisen pienen nipun papereita. Ne oli liitetty kirjaan varoen ja maagisesti, jotteivat ne tippuisi tai tärvelisi aukeamaa johon ne oli liitetty. Päällimmäiseen paperin otsikko oli kirjoitettu Moqu'anien kielellä. Siinä luki Ethradal Nor Udil kaladal- "Ratkaisu sinun ongelmaasi, kuningas." Kuningas koki tunteen, värisevän riumuitsevan ja samalla pelokkaan. Miten tämä velho oli aavistanut hänen saavan kirjan käsiinsä? Oliko kyseessä jonkinlainen juoni? Ei, mitä syytö kuolleella velholla olisi satuttaa häntä. Hän luki eteenpäin. "Tämä teksti on tarkoitettu yhdelle elävälle, kuningas Noel Feal'Horilille. Vain hän voi lukea eteenpäin- ilman että hänen silmänsä sulavat." Kuningas pudisti päätään kuvitellessaan sen raukan kohtaloa, joka saattaisia uhmata tätä loitsua. Hän oli juuri aikeissa jatkaa lukemista, kun joku koputti oveen. Salin kristallit vahvistivat äänen jylhäksi kuminaksi joka muistutti suuria sotarumpuja. Kuningas katsoi ovea ja päästi suustaan pienen loitsun. Ovi aukesi hitaasti. Sen takaa paljastui kolme hahmoa. Heillä oli yllään tummanpunaiset kaavut ja heidän kasvonsa oli peitetty hupuilla. Keskimmäinen veti huppunsa syrjään paljastaen olevansa Jeveril, maagien neuvoston päämies. Hän käveli edeltä kohti valtaistuinta suuren salin läpi kahden muun seuratessa häntä. Kaikki kolme kumarsivat päätään syvään saapuessaan valtaistuimelle johtavalle portaikolle. Jeveril oli ihminen, hän oli velhoksi harvinaisen hyvinvoiva fyysisesti. Hänen kehonsa oli vahva ja terve, hänen uhrauksensa magialle täytyi olla, jotain aivan muuta. Hänellä oli lyhyet ruskeat hiukset. Kasvoiltaan hän oli elinvoimainen, keski-ikäinen mies. Paksu parran sänki kasvoi hänen leuassaan. Kaksi takana tullutta paljastivat kasvonsa. Toinen oli mustahaltia, hänen korvansa olivat suipot kuten halitoilla yleensä. Hänen ihonsa oli aavemaisen sinertävä. Hänen silmänsä olivat punaiset, mikä oli hyvin harvinaista. Hän oli hyvin nuoren näköinen mutta puhuessaan viisas ja kertoi hänen olevan iäkäs.
Jeverilin oikealla puolella taas oli mies jota kuningas ei olisi mielellään tavannut. Vanha, parrakas mies jonka harmaat hiukset ulottuivat hiukan hänen kyynärpäidensä yläpuolelle. Hänen silmistään kuvastui suru, ja outo isällinen lämpö. Hän näytti surevan jotain. Kuningas epäili jonkun hänelle rakkaan menehtyneen, kunnes huomasi- että suru oli paljon, paljon syvempää. "Mikä tuo minulle tämän kunnian Jeveril vanha ystävä? Et yleensä töiltäsi kerkeä ystävyys visiitille." Noel virnisteli aavisten asian olevan tärkeä. Jeveril vastasi virnistelyyn hymyllä "Me tulimme varoittamaan sinua." Hän vastasi. "Varoittamaan? Ja mistä jos saan udella." Kuningas kysyi ja alkoi kävellä portaita alas, lähemmäs vieraitaan. Hän heilautti sormeaan ja ovi sulkeutui. "Kirja, jonka olet saanut haltuusi- Se joka kuului mustalle mestarille." Jeveril jatkoi ja hänen sanojensa seurauksena ilmapiiri kiristyi. "Minä tunnen kyllä tämän mahdin voiman, osaan olla avroivainen enkä-" "Te ette saa turvautua hänen apuunsa" Vanha mies keskeytti. Noel yllättyi huomatessaan, että hänen aikeensa ovat julkista tietoa. "Mikä sinä olet minua kieltämään vanhus, muistan kyllä mitä sinä olet tehnyt ja sinulla ei ole oikeutta-"
"Riittää" Jeveril ekskeytti. "Riidelkää omana aikananne. mustan mestarin loitsut ovat voimallisia. Ne voivat epäonnistua- ne voivat tuhota kansasi." Kuningas tuhahti ja käänsi selkänsä vierailleen ottaen etäisyyttä palaamalla istuimelleen. "Minun kansani ovat amgian mestareita. Meidän mahtavimmat velhomme ovat eläneet maanpäällä tuhansia vuosia. Väitätkö- että emme voi hallita yhden ihmivelhon taikoja?" Jeveril oli puhjeta nauruun. "Älä vähättele häntä. Tiedät vallan hyvin, että jumalat olivat hänen puolellaan- pahat jumalat. Hän saavutti lyhyen elämänsä aikana suuremman mahdin kuin yksikään velhoistanne. Hän oli niin voimallinen että hyvät jumalat pelkäsivät häntä tarpeeksi syöstäkseen hänet syvyyteen jumaliensa seuraksi." Noel ymmärsi Jeverilin puhuvan totta ja puri hammasta hän ei pitänyt erehtymisestä. "Pyydän anteeksi, olet oikessa. Mutta luulen että voimme pitää huolen itsestämme." Kuningas nosti kirjan syliinsä. Jeverilin ilme alkoi paljastaa hiukkasen epätoivoa. Tähän asti hilaa seisonut mustahaltia, Falin nousi ääneen "Me tunnemme mustan mestarin tutkimukset, minä tunsin hänet hyvin. Hän kertoi minulle keksimästään ratkaisusta ja-" "En ole vielä edes lukenut sitä." Noel keskeytti. "Hyvä tuhoa se sitten ja unohda se ainiaaksi taikka minä-" "Älä." Jeveri keskeytti vanhan velhon ja laski kätensä tämän olkapäälle. "Kuuntele minua ystäväni- Noel se ratkaisu on suuri kristalli, niin suuri että suuri alue olisi täynnä magiaa aikojen loppuun asti." Jeveril aloitti ja tarkkaili kuningasta jota ajatus tuntui kiinnostavan. "Mutta, jos kristallin luonti epäonnistuu..." Kuningas käänsi päätään odottavasti. "Silloin syntyy musta kristalli- etkä ymmärrä Noel? Tämä on hänen juonensa hän aikoo jotain olen varma että-" "Hän on kuollut Jeveril, hän ei tee enää mitään." Noel keskeytti. "Haluan miettiä tätä, pyydän poistukaa." Jeveril huokaisi. Kaikki peittivät kasvonsa hupuilla, ja katosivat.

DungeonMaster kirjoitti:Dae'shun valtakunta, joka oli rakennettu maagisesta kristalli kiteestä syvälle maan alle. Loputtomat käytävät muodostivat maan alle kokonaisen maailman. Maailman, jonka keskus oli Ghaela. Suuri kristalli kaupunki Gaela oli useiden kilometrien syvyydessä maan alla. Siellä kristalli haltiat eli, Moqu'anit harjoittivat mahtavaa taikuuttaan.

kristallikide on yhdyssana
Etkös juuri kertonut paikan nimeksi Ghaela etkä Gaela
Kristallihaltian pitäisi kaiketi olla yhdyssana.

Moqu'anit pukeutuivat yleensä valkoisiin kaapuihin, joissa oli kauniita jopeisia ja kultaisia riimuja....

Ihan kohtalaisen jännä idea tarinalla, vaikka vähän tuota lukiessa alkoi tylsistyttämään. Jatka niin voin arvostella pidemmin.

Juu kiitokset noista typoista, korjailen niitä ja koetan saada vähän säpinää peliin.

Tuota noin... Dungeonmaster
Vois tota kappalejakoa säätää vähän enemmän. Esim tyhjä rivi väliin, tai pistät tab:ia sinne rivin alkuun kun vaihdat kappaleen. Ei millään pahalla, mutta ei toi ainakaan kaunistaluettavaa oo.

Joo kappalejaot katosi tossa copy pastettaessa Kyllä ne tuossa alkuperäisessä on, jatkossa voin vaikka laittaa tiedoston- niin kestää sinunkin lukea. : )

Valmistelen kirjaa nimeltä: Hank Kuoleman Kourassa!
Aion tehdä pari Hank nimistä kirjaa!
Olen kiinnostunut kirjallisuudesta.

K-Vee kirjoitti:Valmistelen kirjaa nimeltä: Hank Kuoleman Kourassa!
Aion tehdä pari Hank nimistä kirjaa!

Aijjaa!
Se on hienoo!
En halua lukea niitä!

Muttajoo.. Voisin ite laittaa jossainvaiheesa tänne jotain..

Rikonpas sitten edellistä viestiäni joissain puitteissa ja heitän pari tarinaa tähän, kun sattuvat sopivasti olemaan koneella .doc-tiedostoina.

Täydellinen(kesken)



Komea liikemiehen alku jakoi vitivalkoista keinohymyään peilistäni. Olin taas todennut yölliset painajaisen valheiksi, kun leveään hymyyni vastasi noinkin täydellinen yksilö. Joka päivä toivoin parannusta painajaisista, kuin ulkonäön jatkuvasta, lähes sairaalloisesta kohentamisesta ja korostamisesta, alitajunnassa huomasin olevani ääliö, tyhjää ulkokuoren alla, mutta aivoni eivät niinkään välittäneet itsekritiikistä, olinhan täydellinen. Narsismin vanki, jonka alitajunnaiset avunhuudot peittyivät tuohon hymyyn, joka viesti virheettömyyttä, mutta kasaantuivat yöllisiksi painajaisiksi. Ihailin itseäni vielä hetken pari, ennen kuin annoin aikataulun päästä käsiksi tekemisiini. Parransänkeäni vielä hetken auton peruutuspeilistä taivastellen painoin kaasua ja annoin automaattivaihteiden tekevän loput. Päivä vaikutti loistavalta, varsinkin kun itsetuntoni oli taivaissa, kuten aina. Suomen keväinen ilmasto ilahdutti kauneudellaan, vaikken voinut kieltää ajoittaista liukkautta siellä täällä tietä. Pian moottori alkoi vedellä viimeisiään. Kuin vanhus kohtaisi kuolemansa, hitaasti pois hengittäen laski autonikin lukua. Mainiosti alkanut aamu synkkeni automaattisesti, kun sain tietää käveleväni lopun matkaa työpaikalleni. Kirosin halvalla ostamani ruosteläjän alimpaan helvettiin vain hetki ennen törmäystä.

Verta, lasinsirpaleita ja tajuttomuus.


Avasin pimeään tottuneet silmäni hitaasti, kuin armoa antaen herkille näköelimilleni. Kun en nähnyt enää pelkkää valkoista, liikutin silmiäni suuntaan kuin toiseenkin. Sairaala. Yritin kutsua henkilökuntaa paikalle, mutta sain vain ruokalusikallisen verran verta kurlaistua paidalleni. Katsoin kattoon ja annoin ajan lipua ohitse.

Ovi kalahti takanani. Mulkoilin kuin vihainen eläin hädässä ohimenevää lääkäriä, joka kummasteli herännyttä potilasta. Lääkäri alkoi puhua, mutten saanut muminaa kummemmin selvää, joitain sanoja sieltä täältä. Näemmä pystyin jo puhumaan takaisin, vaikken itse mitään kuullutkaan, en tiedä, muodostinko kokonaisia sanoja, vai päästelinkö ilmoille vain pieniä, epämääräisiä pätkiä ja murahduksia. Epäilin jälkimmäistä, sillä minusta välittämättä puoskari kirjasi jotakin muistioonsa. Mokoma paska häipyi vikkelään, en tiedä kuinka pitkäksi aikaa, sillä vietin ne hetket syvässä horroksessa, joka ilmestyi tyhjästä.


Unimaailma, ihana rinnakkaistodellisuus, ennen täynnä painajaisia, nyt silkkaa paratiisia. Paratiisia josta oli todella helppo pudota niskansa taittaen. Juuri tällä tavalla putosin, pitkän matkan, päälleni, mutta siltikin selälleni. Ainakin uskoin olevani selälläni kun avasin silmäni. Olinko taas kaatanut itseni kenttiin juomalla liikaa kallista vuosikertaa olevaa kuohuviiniä. Suussani ei maistunut oksennus, mutta päätäni hakkasi tuhat vasaraa olemattomien muistikuvien lisäksi. Pakotin itseni ylös hienostoasuntoni lattialta, ja katsoin ympärilleni. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Katsoin kelloa; 11.34, ei mitään mätää siinäkään. Otin varovaisia askeleita kohti vessaani, pyhättöäni, siltä varalta jos olisi asiaa posliinikuninkaan kylmälle syleilylle, sekä tietty itseni päivittelemiselle. Väänsin taas suupieleni kohti kattoa, valmistauduin ottamaan tiukan katsekontaktin peilistä takaisin tuijottavalle komistukselle. Viimeisetkin rippeeni aamun freesiydestä katosi vilkaistessani itseäni. Hiuksia ei niinkään, hienopiirteiset kasvoni tikkien raiskaamat ja hampaita vain muutama. Kyynelkanavani täyttyivät nopeasti sanoinkuvaamattomasta järkytyksestä, joka alkoi hiljalleen valua pitkin rosoisia kasvojani. Suolaiset eritteet polttivat liekkien tavoin niin sisältä kuin ulkoa hetki sitten vielä täydellistä hipiääni. Kohta huomasin itseni käsi täynnä lasinsirpaleita ja enemmän polttelua, tällä kertaa kädessä, peili oli palasina, kuin tavoitteeni täydellisyydestä. Kirkas puna alkoi täydentää vessani lattian värivalikoimaa pisaroilla, jotka tulisivat minua vielä muistuttamaan. Äärimmäisen ärsyyntyneenä lähdin juoksemaan ilman paitaa keväisen kylmään yöhön, tarkoituksenani löytää plastiikkakirurgi, joka paikkaisi virheeni. Aikani juostuani survoin taas käteni läpi lasin, tarkoituksenani avata liike sisältä. Sain oven pienen tiirikoinnin jälkeen auki ja syöksyin sisään. Pimeää. Ei pienintäkään merkkiä elosta, tutun puhdas lääkärin haju leijui ilmassa. Päätin jäädä sisälle päivystämään, maksaisin toki rikkomani lasin. Asetuin odotushuoneen lattialle tärisemään, jos saisin unenpäästä kiinni.




Aamu valkeni rikkinäisen lasioven läpi silmiini. Yön aikana vuotamani veri oli kuivunut isoksi lammikoksi alleni ja seisomaan nouseminen tuntui näin ollen varsin tahmealta. Suuta kuivasi ja kylmä hiki kituutti taas haavojani, kun huomasin paikan olevan vieläkin tyhjä, vaikka kello oli jo 11:34..”Mitä helvettiä?” yskähdin itsekseni, kun kelloni näytti samaa aikaa, piru oli jämähtänyt paikalleen. Käteni oli täynnä poltetta ja tuskaa, johon ajattelin löytää helpotuksen loppumattomalta tuntuvan käytävän jostain ovesta. Hiljalleen siirryin syvempiin varjoihin, hiki virtasi kovempaa. Suussani oleva aavikko yritti huutaa apua juotavan muodossa, mutta apua ei niinkään löytynyt. Murruin polvilleni, polveni murtuivat ja tippuivat tyhjyyteen. Seinät lähenivät ja murskasivat minut. Karjuin apua ja rukoilin jumalaa vielä vaikka olin pelkkää kudosmassaa. Jäänteeni tippuivat mustaan tyhjyyteen, aivoihin. Siellä niistä kasvoi häijyn näköinen kasvain, se saastutti tärkeät elimet ja hiljalleen mädätti ne pois. Samaan aikaan tunsin kovaa kipua otsassani. Tipuin. Löin pääni plastiikkakirurgin vastaanoton eteen. Kova kivilattia herätti minut. Lattia oli kastunut erinäisistä eritteistäni. Nousin pystyyn. Päätin hourailustani huolimatta sukeltaa takaisin käytävään. Harpoin käsilläni varjoja, toisella suoraan eteen, toisella sivuille. ”Yksikin ovi, yksi saatanan ovi, voi olla pelastus, ovi varjoista ja voin toteuttaa luomistarinani uudelleen” mietin matkatessani tyhjään pimeyteen. Käteni tarttui pimeydestä törröttävään ovennuppiin, avasin oven toiveikkaana. Uutta pimeyttä. Raivokkaana räjähdin verbaalisesti ja manasin pimeyttä, joka rajoitti näköaistiani. Hapuilin sileää seinää, onneksi sormieni tielle sattui valokatkaisin, jonka laukaisema valo langetti minut polvilleni. Työnsin sormet silmieni suojaksi ja ärähtelin epämääräisesti. Pakotin silmäni auki ja väijyin ympäristöäni, mikäli jotain hyödyllistä olisi jätetty paikalle. Joka puolella pelkkää valkoista, yksi sänky tosin seisoi keskellä huonetta. Otin askeleen eteenpäin, samalla toivoen että silmäni olisivat vain tehneet tepposet välineiden puutetta koskien. Sydämeni löi yhden iskun epätahtiin, kun kylmä ja märkä tunne otti oikean jalkapohjani käsittelyyn. Vaistoni ohjaamana vilkaisin alas lattiaan, joka sai minut taas vavahtamaan: mattamusta, epämääräisen muotoinen.. esine? Tartuin jalkapohjani kastelemaan mötikkään. Adrenaliinirysäys sivalsi läpi kehoni, kun se tarttui takaisin, pupillit laajentuen rää’ähdin ja katsoin ympärilleni, vasemmalla puolellani olevaan seinään oli kasvanut samanlainen mahdollisesti elävä olento. Musta otus venyi kohti olemustani hirvittävää vauhtia, kiinnittyi kasvoihini ja tukahdutti näin huutoni. Tunsin voimakasta imua kasvoissani että oikeassa jalassani, paniikissa yritin räpiköidä ja karjua näitä kummallisia eliöitä pois kimpustani mutta menetin vain voimiani turhaan. Nyt kasvoihini kiinnittynyt seinästä tuleva möykky rupesi venymään takaisin huoneen perällä olevaa seinää kohti, epämiellyttävä tunne valtasi niskani ja keskivartaloni. Pingotuin lattian ja kaukaisen seinän väliin, nikamani nirskuivat härskisti kun nämä luojan harhalaukaukset venyttivät minua kahteen suuntaan. Tunne keskivartalossani ja lantiollani alkoi muuttua viiltäväksi kivuksi, kun ihoni alkoi repeillä, veri alkoi valua haavoistani kuin pienistä vuoristopuroista lattialle. Äsken inhottava kipu otti taas uuden muodon, tällä kertaa lämmin tunne levisi aivoistani jalkoihin asti, keskittyen erityisesti haavoihini. Endorfiinihuumassani alkoivat silmäni lipsua ja syvä olemattomuuden tila alkoi ottaa vallan. Muistan vain karun rusauksen ja ryöpyn verta, jonka jälkeen löysin itseni lattialta, Yhtenä palasena, sekä täysin terveenä, lukuun ottamatta vieläkin rujosti silvottuja kasvojani. Nieleskelin tyhjää ja hikoilin entistä enemmän, kun heräsin lattialta. Suuni kuivuus oli alkanut jo siirtyä raamatullisiin mittoihin, jota varten etsin yhä kiivaasti juotavaa. Mieleni palasi takaisin huoneeseen, mustia möykkyjä ei enää ollut, enkä ollut vahingoittunut millään tavalla, vain kauniit kasvoni olivat arvilla.
Pieneen tilaan mahtunut mieleni laajeni räjähdysmäisesti tajutessani olevani pahasti sekaisin, punnitsin mielessäni, lähtisinkö juoksemaan syvemmälle käytävään, vai ulos, takaisin, etsien kunnollista apua. Toisaalta mieleeni juolahti synkkiä ajatuksia, murhasta. Etsisin jonkun vähäpätöisemmän ihmisen, jonka surmaisin ja käyttäisin mallinukkena, luoden pohjapiirroksen kasvoilleni. - Saadakseni itseni taas eheäksi. Katsoin pimeyteen. Katsoin käytävän toiseen päähän, jonka lasiovesta paistoi jo aurinko. Koin valon olevan pienempi paha. Suuntasin kohti aulaa. Livahdin nopeasti ovesta ulos, lähimmälle kujalle. Tärisin kuin heikkopäinen kylmästä, ei kummempi ihme, olinhan vain housuillani liikenteessä. Kuja oli suojassa auringolta, hiippailin kylmissäni pimeässä, kunnes nurkan takaa näkyivät selvän leimuavat liekit. Lieskat tanssivat seinää vasten kun käännyin nurkan taakse, hölmistyneen näköinen pultsari möllötti minua kuin sairas koira. ”Herttinen” ajattelin, eihän tälläistä voinut suomessa olla.





Itse



”Kuin vihaiset koirat räksyttävät, sylkevät konekiväärit kuolemaa
Kuin lohikäärmeet tarujen, polttaa maan tasalle elävän
Kuin Jumalan suomaa, voi sitä ruojaa, joka tielle astuu”

Runoilin aina kun oli tylsää. Huonosti valaistu betonibunkkeri ei tarjonnut ihmeempiä virikkeitä keskellä uutta uhmaikää olevalle kolmekymppiselle. Perheeni sai vastaukseksi usein vain vihaisia tuhahduksia, kysyivät he mitä tahansa. En hyväksynyt itsessäni muita huonoja piirteitä kuin ailahtelevan luontoni. Puoli elämää suljetussa tilassa, sodan vallitessa ulkona ei ole herkkua kenellekään. Parisen ulkopuolista oli jo siirretty ulkopuolelle akuutin mielenhäiriön seurauksena, usein on kestänyt muutama hassu sekunti, jonka jälkeen punainen väri on ottanut ainoan ikkunan haltuunsa. Tämän takia kielsin kaikki mahdolliset sisäiset ongelmani. ”Ruoka-annoksemme saapui, otatko omasi nyt?” kuului iäkkään äitini ääni valon saavuttamattomasta. Murahdin epämääräisesti ja kaappasin valtion suoman tarjottimeni hänen käsistään. Rupesin pupeltamaan mautonta mössöä puolinälkäisenä. Syötyäni palasin takaisin hengenluomukseeni, miettien kuinka se voisi jatkua. Yhtäkkiä varjoista kuului kuiskaus, se kuulosti tulevan jostain pimeästä, mutta silti läheltä. Tilannen oli suorastaan ahdistava, peni tila täynnä perheenjäseniäni ja minä kuulen ääniä. Pelkäsin kuollakseni, että minutkin jätettäisiin ydintuulien armoille ulos. Yritin mahdollisimman vaivihkaa kysyä ”kuka siellä?”, tunsin vain heikon, kylmän henkäyksen kaulallani. Tärisin, kylmästä, pelosta, sekä puhtaasta inhosta. Päässäni alkoi heittämään, sumenevat silmäni erottivat juuri ja juuri perheeni lisäksi jonkun toisen hahmon, itseni, peilikuvani hymyili kainosti ja painoi luomeni kiinni.


Heräsin, näin punaista – kirjaimellisesti. Kirosin aluksi, koska olin unohtanut jo jatkon runolleni, ainoa tekemiseni oli hävinnyt avaruuteen hetkellisen sammahtamiseni seurauksena. Huomasin että muut olivat jo nukkumassa, normaalisti punainen taivas oli jo synkän musta ulkona. Mietin kuumeisesti jatkoa tuotokselleni, näköni muuttui taas punertavaksi, hallitsemattomat lihasliikkeet valtasivat ruumiini. Noukin tarjottimen maasta ja suuntasin veljeni patjaa kohti. En ehtinyt edes tajuta tekemistäni, kun olin jo korottamassa tarjoiluastiaa lyöntiin. Tarkka isku keskelle päätä, äänetön ja varma kuolema. Seuraava lyönti, pienoinen verivirta alkoi tekemään tietään veljeni ohimosta. Hengitin raskaasti, kauhistuneena. Minua oksetti, tajusin juuri mitä olin tehnyt, mitä minä olin tehnyt. Minä, joka en koskaan tulisi sekoamaan, joka luuli olevansa mielenterveydellisesti stabiili. Tipuin polvilleni, murruin. Viimeiset muistikuvat ennen pyörtymistäni oli, kun siirsin sormeni verilammikkoon. Nousin taas pystyyn, sammumaisillaan oleva aurinko nousi jo. Muut nukkuivat vieläkin, veljeni makasi verilammikossaan jäykkänä ja kalpeana. Paniikissa siirsin hänen ruumiinsa lähemmäs ovea. Väänsin raskaan uksen auki, luojan kiitos ulkona ei tuullut, muuten olisimme kaikki kuolleet. Raahasin velivainaani oven ulkopuolelle, päivittäinen myrsky teki jo tuloaan, hyppäsin nopeasti takaisin bunkkeriin ja riuhtaisin oven kiinni. Juoksin äkkiä bunkkerin takaseinälle ja nappasin käteeni jodiruiskun. Pistin puolet sen sisällöstä käsivarteeni, enempikin annos olisi tappava surkastuneelle ihmiselimistölle. Outo puna saapui taas näkööni koitin räpytellä luomiani siirtääkseni sen pois, en onnistunut. Kuin toisen persoonan ottaessa itseni valtaan, rupesi ruiskua pitelevä käteni tärisemään. Aloin vasten tahtoani kävelemään kohti vanhempieni yhteistä patjaa, ruisku tärisi yhä kovemmin kädessäni, suorastaan poltti. Hiljaa kumarruin äitini ylle, upotin neulani hänen kaulansa valtimoon. Itkin, olin tappamassa omaa äitiäni kummallisen halun pakottamana, jonkin josta minä en ollut vastuussa. Hänen kasvoilleen tippuneet kyyneleet onnistuivat vavauttamaan unesta. Suoraa huutoa karjuen hän nousi ja yritti päästä pois, kylmästi painoin hänen päänsä vasten tyynyä. Jatkoin painamista, kunnes kaikki äänet tukahtuivat, olin murhannut jo kaksi perheenjäsentäni uskomattoman julmasti. En enää hillinnyt itseäni, en tuntenut itseäni, kokonaan toinen puoleni oli vienyt vallan. Kuulin hiljaista taputusta toiselta puolen bunkkeria; tutun näköiset kädet löivät yhteen varjoissa. Hahmo astui esiin, se olin minä. Täydellinen peilikuvani käveli kohti olemustani ja napitti tiukasti silmiini. Kuin heikkopäinen aloin huutamaan, en ymmärtänyt, olinko menettänyt järkeni, vai oliko tämä vain unta. Olinko tappanut vain veljeni, olinko edes elossa? Mieleni oli sirpaleina, kyyneleet valuivat purojen tavoin poskiani pitkin. Pian vastakappaleeni huomautti ”Sinuna katsoisin taaksesi, herätit ukkopolon tuolla kiljumisella.” Hätäisesti vilkaisin taakseni, isäni katsoi minua silmät suurina, järkyttyneenä. En kestänyt painetta, taas, kuin omasta tahdostani riippumattomasta käskystä nyrkkini joutui törmäyslinjalle isäni purukaluston kanssa. Tunsin kuinka heikot hampaat halkesivat ja irtosivat kolisten hänen suuhunsa. Taas uusi tajuttomuus, kuulin vielä viimeisen kuiskauksen ennen kuin nukahdin; ”kauniita unia, niin kornilta kuin se kuulostaakin”. Haistatin mielessäni kuiskaajalle pitkät, ennen vaipumistani.


Silmäni aukesivat räpsähtäen, käteni olivat veressä, omassani? Vilkuilin ympärilleni, kaksi ruumista makasi verissä päin patjoillaan. Peräännyin selkä seinää vasten, olinko tappanut perheeni? Yritin keksiä syytä paradoksille, jos se en ollut minä, niin kuka? Olinko viimein menettänyt hallintani, kadottanut minulle tärkeimmän, mielenterveyteni? Sillä tosin ei enää ollut väliä, olin ainoa betoniasunnossamme. ”Heräsitpäs, saatanan ruusunen!” kuulin huikkauksen takanani. Käännyin nopeasti katsomaan, ei ketään. ”Täällä, idiootti!” ääni karjahti huusi edestäni. Ei ketään vieläkään missään. Raivostuneena nousin pystyyn ja huidoin ilmaa nyrkeilläni, käteni pysähtyi kuin seinään, kylmään lihaseinään. Katsoin järkyttyneenä eteeni, se olin minä, oma käteni oli uponnut kloonini sisuskaluihin. ”Vaikuttavaa, tulee aivan mieleen muinainen sankari, Bruce Leekö se oli…? Oli kuulemma suosittu miekkonen visiotelekonelähetyksissä..” Vedin itseni vasten seinää, pois kummastuksen luota. Hengitin syvään, mutta nopeasti, jokainen henkäykseni sai sanan ”miksi?” kaikumaan kallossani. Silmäni lepsuivat, halusin pois tästä tilanteesta, vaikka monesti kokemaan unimaailmaani. ”Elä nyt helvetti pyörry!” Karjuin itselleni. Viimeinen silmieni tallentama kuva oli, kun näin kaksoiskuvani kasvot kämmeniin hautautuneena, sekä pienen ärähdyksen; ”Voi paska.”

Kylmät, känsäiset kädet läpsivät poskiani, se riitti kiskomaan minut unesta. Olin tottunut jo säikähtelemään, joten näky oli tuttu; peilikuvani tuijotti minua silmiin vihaisena. ”Nyt et jumalauta pyörry enää, en kyllä uskoisi olevani sinunkaltaisesi paskahousun perikuva.” Sanoi kuvajaiseni ja pudisteli päätään. ”Anteeksi mitä?” sain yskäistyä, nuo olivat ensimmäiset sanani moneen viikkoon.
”Niin, olen sinä, sinun sisälläsi, kaikkialla. Olen kirjaimellisesti toinen puolesi.” Vastasi minuksi itseään väittävä ihme. ”Siis-” ”Kyllä, kyllä. Olen patoutuneet tunteesi, sinulla niitä oli mitä ilmeisimmin paljon varastossa. Sain nimittäin puoli-aineellisen muodon mielikuvituksessasi…Ja kyllä, osaan lukea ajatuksesi, pelkään näin ollen että dialogimme muuttuu monologiksi.” Tuijotin suu ammollani, mutta kuuntelin mielenkiinnolla. ”Se olin muuten minä, joka tappoi perheesi, satuit vain olemaan niin pirun kätevä työkalu tähän tarkoitukseen. Tiesin, ettet kauaa kestänyt ilman paineenpurkausta, joten avitin vähän.” ”Mutta-” ”….he olivat perheesi, tiedän, sattui vain olemaan tylsää. Me molemmat tiedämme, ettei sinulla ole enää mahdollisuuksia tulla järkiisi, katso nyt; Olet tappanut perheesi ja puhut tyhjälle huoneelle!” Nielaisin tyhjää. ”Vilkaisepas muuten runovihkostasi, saatat löytää jotain kiintoisaa” jatkoi kuvajaiseni ja sytytti savukkeen. Kun kaivoin vihkostani, tunsin kummaa poltetta kurkussani ja keuhkoissani, aloin yskiä. Paksua savua tuli ulos. Otin vihkoni patjan alta ja katsoin mielikuvitukseni luomaa hahmoa, joka imi käärettään hartaasti. Taas, sama tunne, savua tuli ulos. ”Et kai unohtanut, että olemme sama? Sinä tunnet mitä minä tunnen ja toisinpäin.” Kirosin hiljaa mielessäni savuttavaa ystävääni, saisin kestää näitä purkauksia vielä pari minuuttia. Keskityin lukemaan vihkostani, oudon punaisella värillä kirjoitettua tekstiä. Runoni oli saanut jatkoa, verellä kirjoitettuna; ” Kaikki haluavat asua valheessa
Miksi harhautamme itseämme?
Kuin emme näkisi, mikäli jotain on vialla?
Missä on velvollisuus olla ja tehdä oikein?
Edistyksen nimessä
Hulluuden nimessä
Yleisö huutaa kovempaa
Ja kaaos syrjäyttää järjestyksen*
Jotain on uhrattava
Jotta jotain saa omakseen”


Mikähän tässä oli takana? Kuka tämän oli kirjoittanut? Minäkö, oman perheeni verellä? Olin lähellä oksentaa, kun tajusin mitä olin tehnyt. Varta vasten minä, itse. Vaikka huono puoliskoni olikin auttanut minua, se oli silti osa minua. ”Oooh, oikea filosofi!” Ilkkui ajatukseni lukenut puolisko ja puhalsi savua ulos. Samoin minäkin, vastoin tahtoani. Olin jo lähellä huvittua tilanteen absurdiudesta, mutta pidin tunteet sisälläni. Mietin jatkoa runolleni, mitä minun pitäisi uhrata? Miksi? Sanat helisivät päässäni, muistin että kaksoisolentoni sanoi tuntevansa kaiken kuin minäkin. Jos löisin häntä, tuntisin itsekin kipua. Ja jos vahingoittaisin itseäni, olisi hänkin tulilinjalla. ”Voi kuule, elä edes yritäkään! Sinussa ole miestä sen vertaa, että olisit kiveksesikään ansainnut, tuskin uskallat itseäsi vahingoittaa..” Suutuin haasteesta, harvoin tulistuin turhasta provosoinnista, mutta tämä kerta teki poikkeuksen. Ryntäsin bunkkerin ovelle, väänsin sen auki ja karjuin ulkoilmaan; ”Jotain on uhrattava!” Lähdin juoksemaan keskelle sodan saastuttamaa aavikkoa, odottamaan että tuulet veisivät minut riivaajineni perässään. Antauduin hiekkamyrskylle, mutta minua odotti suuri valo, kirkas, lähes uhkaava. Kaikki ulkona liikkuva pöly laskeutui, punainen taivas muuttui mustaksi ja lisää valoja syttyi yläpuolellani. Näin pitkiä penkkirivejä ympärilläni. Hurraavia ihmisiä, iloisia ihmisiä. Bunkkerista kantautuneet tuskanhuudot sotkeutuivat yleisön mylvintään ja kuulutukseen ”Huomio! Huomio! Yksi niistä pääsi karkuun!” Olinko viettänyt koko elämäni täällä? Valheessa. Lavasteiden keskellä, sosiaalipornon kuluttamana. Näin kiväärinpiipun pilkottavan tornista, muistin; Jotain on uhrattava. Jotain on saatava. Kosto. Ehdin ottaa mairean hymyn kasvoilleni ja nostaa keskisormeni pystyyn bunkkerin suuntaan ennen kuin luoti suuteli takaraivoani. Vaivuin euforiassa hiekkaan. Olin saanut haluamani, koston, itseäni vastaan. Velkani, itseäni vastaan, minä itse.






*Lainattu ja suomennettu VNV Nationin kappaleesta ”Nemesis”, ko. raita oli suurin innoittaja koko tarinaan.

Kirjotin tän jutun tänä iltana yhteen pötköön, koska huomenna pitää palauttaa äidinkielen novelli. Kirjotusvirheitä en oo ehtinyt korjata. Tää on kirjotettu edellisen Liipaisin nimisen tarinan pohjalta, mutta huomattavasti laajempana. Kiitosh


Liipaisin


Taas herään aamuun keskellä viikkoa, en taaskaan tiedä mikä päivä on, mutta ainakin aurinko on jo korkealla. Laitan kahvin tippumaan ja vaellan ovelle katsomaan jos tänään olisi tullut jotain mistä saisin päivämäärän, mutta kuten yleensä postia ei ole. Kerran viikossa joku kantaa ovelleni sunnuntain hesarin ja sekin tulee lakiyhtiön nimellä ”Harjus & Stigell”. Onneksi nykyään osaan jo elää nimettömänä, asuntokin on yhtiön jolle teen harvoin keikkatöitä maksaakseni vuokran. Mitä iloa on asua kattohuoneistossa kampissa jos ei voi koskaan kutsua ketään sisään? Istuudun keittiön pöydän ääreen ja katselen kadulle kahvia juoden. Ihmiset jotka kävelevät kadulla ovat joko eläkeläisiä tai liikemiehiä. Vanhukset ovat tuolla tapaamassa ystäviään tai hoitamassa asioitaa ja muut ihmiset hankkivat rahaa ylläpitääkseen rauhallisen elämänsä ikea-kulisseja. Tajuan itsekin olleeni joskus töissä tuossa multikansallisessa yhtiössä, josta elämäntapahippi tai itseään kunnioittava lakimies saa kaiken mitä tarvitsee elääkseen kaunista elämäänsä. Onneksi se aika on jo ohi, koska nyt voin juoda kahviani puolen päivän jälkeen ja mennä nukkumaan vasta aamuyöllä jolloin vain teinit valvovat.

Havahdun ja huomaan että olen viettänyt puoli tuntia seinää tuijottaen, tajuan että on aika lähteä ulos. Heitän takin niskaani ja vilkaisen vielä ulos ikkunasta, huomaan sateen alkaneen juuri ja se saa minut hieman harmistumaan. Kun avaan autotallin ovea, huomaan pienen pojan tuijottavan minua. Normaalisti luulisin että hän kummastelee kun nuhjuinen äijä avaa autotallia jossa on kaksi loisteliasta autoa ja moottoripyörä, mutta joku sanoo minulle että pojalla on joku toinen syy. Puhuisin hänelle jos uskaltaisin, mutta pedofiilin maine tästä vielä puuttuukin. Huomaan camaroni tuulilasilla lapun, en muistaakseni ole saanu pysäkointisakkoa mistään.... Poimin lapun ja tajuan sen olevan käyntikortti, käännyn katsomaan poikaa, mutta hän on jo lähtenyt. Käyntikortissa on vain nimi ja numero tai onhan oikeassa alakulmassa jotain, mutta äiti ei opettanut minulle kyrillisiä kirjaimia. Alan miettiä olenko nähnyt missään ketään kieltä osaavaa. Muistin että nurmijärvellä olevalla huoltoasemalla on puolalainen myyjä. Nostin kytkintä ja lähdin ajelemaan nurmijärveä päin. Ajoin satasta vähät välittämättä siitä että poliisit eivät ehkä usko selitystä siitä etten tiennyt mittarin olevan mailimittari. Shellin kahviossa ei taaskaan ollut kuin muutama lihava motoristi syömässä hampurilaista, ei ihme että myyjiksi otetaan maahanmuuttajia. Pitsan tilatessani kysyin osaisiko tarjoilija lukea käyntikortin tekstin. ”Venäjän suurlähetystö”, kiitin häntä ja jäin odottamaan pitsaani. Soitin käyntikortissa olevaan numeroon ja sieltä vastasi mies englanniksi. Ennen kuin ehdin sanoa mitään hän käski minun tulla käymään isoroobertinkadun shakkiklubilla, mikäs siinä vaikken sielä koskaan ollut käynytkään. Olin tottunut tälläiseen kohteluun kun oli keikka kyseessä, jostain syystä ihmiset eivät halunneet nimiään julkisuuteen. Kävin hakemassa viereisestä pöydästä lehden ja huomasin olevan keskiviikko. Taas surkuteltiin jonkun nokian hallituksen jäsenen kohtaloa, oma vika jos teki jotain että sai itsensä ja perheensä tapetuksi. Ketään ei kiinnostanut kuinka paska fiilis oli sillä joka oli liipaisimen takana.

Istuin klubilla nurkkapöytään ja jäin odottamaan, en edes tiennyt ketä odotin tai milloin odotin hänen saapuvan, mutta aikaahan minulla oli. Muutaman tunnin sain tuijottaa ihmisiä pelaamassa kunnes vastapäätäni istuutui mies. Miehen hiusraja oli jo karannut hieman ja se kertoi jo kertyneestä elämänkokemuksesta. Hän kutsui minut autoonsa ja lähdin seuraamaan häntä. Alkoi vähitellen vituttaa miehen vähäpuheisuus. Auto oli juuri sitä mitä odotin, tummennetuilla takalaseilla varustettu uusi lexus. Hän alkoi puhua keikasta, kuten normaalisti kuunteleminen ei kiinnostanut, mutta ymmärsin keikan olevan helppo. Hän lähettäisi minulle tiedot parin päivän päästä. Ei kiinnostanut jäädä kyselemään rahasta, koska tiesin saavani tarpeeksi. Päätin lähteä oluelle, koska kiinnosti unohtaa tämä kaikki edes hetkeksi.

Herään aamulla helvetinmoiseen päänsärkyyn ja takomiseen, luulin pääni räjähtävän, mutta huomasinkin jonkun kusipään hakkaavan oveani. Olen tottunut heräämään yksin torstai aamuisin, mutta tyyppi kuulosti siltä että tulee kohta oven läpi jos en avaa. Otin takin päälle ja avasin oven, mies ovella antoi minulle kirjekuoren ja lähti. Olisin siis ihan hyvin voinut tulla alasti ovelle, koska siellä ei ollutkaan poliisi tai lakimies. Rojahdin uudestaan sängylle ja rupesin repimään kuorta auki. Kuoressa oli monta sivua turhaa paskaa siitä että miksi joku pitäis tappaa, ei kukaan tervejärkinen lue niitä, mitä väliä sillä on koska työ on kuitenkin tehtävä? Minua kiinnosti vain osoite ja valokuva. Taas joku turha nainen joka tiesi liikaa, tai jotain. Otin esiin isoisäni vanhan pistoolin, sillä oli kai viimeksi ammuttu vapaussodassa, mutta minulla oli tapana viiltää sen kahvaan merkki jokaisesta taposta. Tunsin oloni todella säälittäväksi kun tajusin merkkejä olevan enemmän kuin käsissäni sormia. Laitoin pistoolin takaisin lipastoon ja otin sieltä salkun jossa pidin kivääriäni. Huomasin hymyileväni sen kauneudelle, onneksi olin uhrannut päivän sen puhdistamiseen ja huoltamiseen. Naisten, autojen ja aseiden kauneutta voi todella verrata toisiinsa.

Ensimmäisen kerran kuukausiin heräsin herätyskelloon, kello oli kolme aamulla. Kahvin juotuani pakkasin kiväärin reppuun ja lähdin alas. Suzukini hyrähti käyntiin ja kehräsi tasaisesti tiikerin tavoin. Nautin aamuyön kosteudessa ajamisesta. Se sai minut ajattelemaan jotain muuta kuin viatonta ihmistä jonka tulisin tappamaan. Tai enhän tiennyt onko hän viaton vai ei, mutta minulle se oli aivan sama.

Makasin katolla ja kokosin kivääriä. Näin hyvin ikkunasta sisään jossa ei ollu verhoja suoraan makuuhuoneeseen. Katselin kiikarin läpi naista joka makasi sängyllä. Todella kaunis, vaikka peitto ohut peitto verhosi suurimman osan kehosta. Tuntui pahalta ampua jotain noin kaunista, mutta tätä olin tehnyt jo kymmeniä vuosia. Kiersin äänenvaimentimen piippuun ja laukaisin oli sääli rikkoa ikkuna yhden ihmisen takia. Jäin hetkeksi katsomaan ja tajusin katuvani, kuten aina, mutta tiesin ettei se vaikuttaisi enää mihinkään. Huoneen ovesta astui sisään pieni tummahiuksinen tyttö raahaten nallea kädestä perässään. Minuun iski paniikki, tiesin että hänetkin pitäisi ampua, koska omatuntoni ei kestäisi lapsen jättämistä ilman äitiä, mutta en tiennyt kestäisikö omatuntoni lapsen tappamista. Tyttö kävi tönimässä äitiään ja sitten sanoi jotakin nallelleen.

Huomasin tatuoidun kyyneleeni vierelle valuneen oikean kyyneleen ja lupasin itselleni että tämä olisi viimeinen tekoni, viimeinen laukaukseni ja ammuin sen kellä ei ollu oikeutta elää.